Mielenterveystalo Nuori mieli -podcast jakso 3

Mielenterveystalo Nuori mieli -podcast jakso 3: Audio automatically transcribed by Sonix

Mielenterveystalo Nuori mieli -podcast jakso 3: this wav audio file was automatically transcribed by Sonix with the best speech-to-text algorithms. This transcript may contain errors.

Kertoja:
[Rauhallista musiikkia] Nuori mieli on podcast nuorten mielenterveydestä. Jokaisen jakson aihetta käsitellään ammattilaisten sekä nuorten kanssa. Luvassa on siis sekä faktatietoa että nuorten omia kokemuksia. Jos omaa mieltä painaa jokin, aina kannattaa hakea apua. Tukea on saatavilla koulun lisäksi myös esimerkiksi oman paikkakunnan terveyskeskuksessa ja myös netissä. Miksi avun hakeminen voi kuitenkin olla vaikeaa? Mitä jos läheinen kieltää hakemasta apua, vaikka ei selvästikään kaikki ei ole hyvin? [Rauhallista musiikkia]

Nimim. Pienilläkin teoilla on merkitys:
Nimimerkki: Pienilläkin teoilla on merkitys Oon ollu sekä sairaalassa osastolla, että käynyt vastaanotolla nuorisopsykan polilla. Mulle on tehty tutkimuksia ja mun kaa on juteltu, joskus myös vaan höpötelty. Avun kysyminen on vaikeaa ja siks en osaakkaan hakee apua. Mua ohjaa pelko siitä, et joku näkee, kuinka huonosti mulla menee. Pelko estää elämästä täysillä. Puhuminen auttaa. Hae ja pyydä apuu, vaikka sulla ei ois sanoja. Mäki on kirjoittanut ja piirtänyt silloin kun oon paskimmillaan. Ja jos joku toinen tarvii apuu, auta. Pienilläkin teoilla on merkitys.

Nimim. Hae apua ajoissa:
Nimimerkki: Hae apua ajoissa Omaa vointia voi jeesata. Syömishäiriöstä parantumisen myötä ymmärrän ruoan, sopivan liikunnan ja unen merkityksen omaan hyvinvointiin. Ja tätä mun terapeutit myös on painottaneet. Eli kaikkea riittävässä suhteessa. Mulle parhain apu on ollut kognitiivinen terapia, jossa oon päässyt turvallisesti oppimaan uusia asioita. En nähnyt omaa sairautta itse, kuuluu kuulemma oirekuvaan. Apuu voi hakea helpoiten koulusta, sieltä munkin tie alkoi. Usein opet huomaa asun tilanteessa muutoksen. Tärkeetä on, ettet jää yksin. Hae apua ajoissa. Yksin kaikki tuntuu ahdistavammalta. Jos huomaat, et kaverilla on jotain, kysy vaik kuulumisia. [Rauhallista musiikkia]

Riina Riikola:
Olen sairaanhoitaja Riina Riikola. Työskentelen tällä hetkellä Tampereen kaupungin nuorisovastaanotossa. Meillä hoidetaan tässä 13-18 vuotiaita nuoria tällä hetkellä.

Klaus Ranta:
[Olen] Klaus Ranta. Mä toimin HUSissa HYKS Psykiatriassa HYKS:in nuorisopsykiatrian linjan linjajohtajana. Ja me vastataan Uudellamaalla nuorten erikoissairaanhoidon järjestämisestä siis nuorisopsykiatriasta. [Rauhallista musiikkia]

Riina Riikola:
Ensisijasesti mun mielestä kannattaa muistaa se, että jos on jossain koulussa opiskelijana tai oppilaana, niin se on ehdottomasti varmasti helpoin tapa lähtee hakemaan sitä apua. Että kävelee sinne vaikka koulun terveydenhoitajalle tai kuraattorille tai vaikka opettajalle kertoo. Et se kannattaa muistaa. Ja siihenkään ei kannata liian isoa kynnystä pitää. Eli et se koulu on kuitenkin nuorella aika tärkeässä roolissa vie ison osan arjesta, niin sen takia neuvoisin sitä ensisijasesti käyttämään, mut jos se tuntuu hankalalta, niin sitten on erilaisia nettisivustoja esimerkiksi just nuorten Mielenterveystalo tai Nuortennetti. Ja sit on erilaisia chattejä, mistä pystyy avaamaan keskustelut. Eli näitä chatteja on esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliitolla ja sitten on Mieli ry:llä eli mieli.fi-sivustolla on semmonen Mistä tukea? -nappi. Ja siellä on myöskin tää lasten ja nuorten puhelimen numero. Sit on myös erilaisia kolmannen sektorin toimijoita, kuten tulee mieleen Setlementti ry, joilla on tyttöjen talo ja on eri paikkakunnilla Suomessa. Sitten on SPR:llä on nuorten turvatalo-toimintaa, mihin voi myöskin olla yhteydessä. Ja sitten Mieli ry:llä on kriisikeskus-verkosto. Et näitä on tosi paljon niinku näitä erilaisia tapoja saada sitä apua.

Klaus Ranta:
Opiskeluhuollon palvelujen ulkopuolella, niin meillä on erilaisissa kunnissa vähän vaihtelevassa määrin erityyppisiä palveluja. Kunnat vaihtelee aika paljon niin sanotuissa matalan kynnyksen palveluissa, mutta mä sanoisin, että meillä on esimerkiks terveyskeskukset, joista voi saada apua. Ihan menemällä sinne kävelemällä paikalle ja sanomalla et mulla on nyt tämmönen ongelma, niin sillä voi ikään kuin käynnistää sen avun prosessin. Joillakin paikkakunnilla on tällasia nuorisoneuvoloita. On tällasia erilaisia kriisipalveluita, matalan kynnyksen yksiköitä. Voi olla nuorille suunnattuja tällasia palvelupisteitä, jonne on ikään kuin avoimet ovet, et sinne voi kävellä sisään. Sit on näitä järjestöjen palveluja, jonne voi soittaa. Perheneuvolat on paikoin käytössä. Perheneuvolat on jollakin tavalla joillakin paikkakunnilla korostuneesti enemmän lapsille, mutta nuoretkin voi kysyä sieltä riippuen niistä ikärajoista, niin tukea itselleen. Sit on nuorisotyön palvelut on sellasia siel on kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka pystyy neuvomaan, mistä apua saa ja voi saada tällasta keskusteluapua. Ehkä seurakunnan palvelut voi olla sellaisia myöskin. Näitä sanotaan tavallaan sellasiks perustason palveluiksi. Sitten vakaviin ongelmiin on tää erikoissairaanhoito eli nuorisopsykiatrian poliklinikat ja osastot. Ja sinne yleensä lääkärin lähetteellä, että joko koulun lääkäri tai terveyskeskuslääkäri esimerkiks, et jos tilanne on aivan hirvittävän vaikea ja arvioida et tarvitsee tällasta erikoissairaanhoitoa. Tietyllä tavalla mielenterveystyötä on hyvin paljon tällasista harrastuksista ja nuorisotyökin on mun mielestä mielenterveystyötä, kun se tarjoaa nuorille niinkun mahdollisuuksia harrastaa, olla yhdessä ja järjestää erilaisia tapahtumia. Kaikki se, millä pyritään ehkäsemään tällasta vaikka kiusaamista, koulujen työ sen eteen, on mielenterveystyötä. Opiskeluhuollon toimenpiteet on mielenterveystyötä. Ja se on sitä ikään kuin pohjan luomista siihen, et ei tulis näitä niinku vakavampia ongelmia. Ja tällasia aikuisia ammattilaisia on kyl aika paljon, jotka pystyy heti auttamaan siihen oikeaan suuntaan. Et jos vaan uskaltaa ylittää sen kynnyksen, että kertoo siitä ammattihenkilölle. Sit meillä on semmosta hoidollista mielenterveystyötä toki, joka on ihan nuori voi saada esimerkiks lyhytterapiaa tai erilaisia hoitoja. Hoitojen saatavuus on valitettavasti ollu niitten tarpeeseen nähden puutteellista. Et nuoret tänäkin päivänä joutuu paikoin jonottamaan hoidon saamista. On tärkeetä sitten tietysti, että saa semmosta mahdollisimman ammatillisesti hyvää apua. Et kannattaa sitä jotenkin pitää mielessä, että pyytää ittelleen just sitä hoitoa, mikä on se kaikkein tehokkain juuri siihen ongelmaan mikä itsellä on. Ammattilaiset osaa kyllä ohjata siinäkin. [Rauhallista musiikkia]

Riina Riikola:
Joo ajattelisin, että yksin ei tarvii kenenkään pärjätä. Joskus ihan semmonen lyhytkin apu saattaa auttaa siihen, että kun se pääset jonkun ammattilaisen kanssa niitä asioita ääneen puhumaan, niin ne monet isoksi kasvaneet huolet voi helpottaa. Ja mitä aikasemmassa vaiheessa hakeutuu avun piiriin, niin usein sitä helpompi niitä asioita on myöskin työstää. Ja niistä voi helpommin päästä eteenpäin. Ja sitten tietenkin kannattaa muistaa se, että ammattilaisilla on vaitiolovelvollisuus, että ei ne asiat tule julkisesti muitten tietoon. Että totta kai nuorten kohdalla täytyy muistaa se, että jos on itsetuhoisuutta tai päihteiden käyttöä, mitä ei vielä ole aikuisten tiedossa, niin ne asiat on semmosia, että niitä ei voi missään hoitosuhteissa kahden kesken käydä läpi, vaan että ne on sit semmosia asioita, mitkä vaatii niinku laajempaakin puuttumista. Niinku yleisesti ottaen, niin ihan matalallakin kynnyksellä voi sinne vaikka koulun oppilashuoltoon tai erilaisiin hoitoyksikköihinki hakeutua, kun se on semmosta luottamuksellista ne keskustelut. Että ehdottomasti ei kannata jäädä yksin asioiden kanssa. Jos kaveri voi huonosti, niin mun mielestä tärkein asia, mitä ystävänä voi tai kaverina voi tehdä, niin on tukea kertomaan jollekin turvalliselle aikuiselle niistä asioista. Ettei jäädä niitten asioitten kanssa yksin tai kaksin tai nuorten kesken ylipäätään. Et esimerkiksi tämän huonosti voivan nuoren vanhemmille olis hyvä kertoa. Tai sitten koulun esimerkiks kouluterveydenhoitaja voi olla semmonen, et jos ollaan samassa koulussa, niin voi mennä vaikka yhdessä juttelemaan. Että voi ystävänä lähteä vaikka saattamaan sitä huonosti voivaa nuorta sinne. Et tärkein on se, että ei jäädä yksin, että haetaan joltain aikuiselta apua siihen tilanteeseen. Ja sitten myöskin mun mielestä on tärkeä muistaa, että ystävänä ei oo vastuussa sit kuitenkaan siitä kaverin huonosta voinnista. Että ei niinku ota liian isoa taakkaa siitä itselleen, että koska ei sitä oikein toisen puolesta voi kuitenkaan asioita tehdä. Et jos ystävä vaikka kieltäytyy lähtemästä. Niin näitäkin on tullu vastaan, että sitten ollaan tosi huolissaan jostain kaverista ja se vaikuttaa sitten lopulta jo ihan siihen omaan vointiinkin, et jos sitä on vaikka jatkuu pitkään. Niin mun mielestä siinä kohtaa sitten on tärkee, että ystävänä puhuu sit vaikka omille vanhemmilleen jakaa sitä jonkun turvallisen aikuisen kanssa. Tai sitten menee sinne koulun terveydenhoitajalle puhumaan tämän kaverin asiasta, että saattaa olla tosi tosi hankalia tilanteita sitte. Ja varsinkin, jos tämä huonosti voiva kaveri vannottaa, että et kerro kenellekään muulle, niin sitte näissä tilanteissa, niin se ei kuitenkaan oo väärin, että siitä oikeesti jollekin aikuiselle kertoo. Et ei jää niitten kanssa yksin miettimään, että mitä mä nyt, miten mä voin auttaa. Koska siinä harvoin on semmosta, mitä pystyy pidemmällä aikavälillä tekemään itse pelkästään nuoret keskenään.

Ei oo ollenkaan tavatonta. Mä kuulen ihan toistuvasti nourilta semmosia tarinoita, et he niinku melkein yökausia päivystää, että tämmönen ahdistunu ja masentunu kaveri saattaa soittaa koska vaan ja hänellä on näitä itsetuhoisia ajatuksia. Sillon aika äkkiä voi joutua siihen tilanteeseen, että ittekin uupuu ihan täysin tähän. Et se rupee se vastuu tuntumaan tosi raskaalta ja voi uupua, ahdistua ja ittekin masentua. Ja kyl mä jotenkin ajattelisin, että meillä kenelläkään ei pitäis joutua ajautumaan siihen tilanteeseen, et ikään kuin kannattelee toisen henkeä. Se on tosi tärkeetä, että on siinä tukena eikä jätä sitä kaveria. Et sen kaverin tukena pitää olla. Mut kyllä mun neuvoni siinä kohtaa on se, että jos siinä on oikeesti semmonen tilanne, että on pelko jo siitä, että se toinen tekee itselleen jotain, niin sillon mä harkitsisin, et mä menisin ihan kertomaan joko hänen vanhemmilleen tai jollekin työntekijälle. Ne on semmosia asioita, mitä ei tarvitse kantaa. Ja vaikka se kaveri itse sanoisi, että älä vaan mee, niin uskon, että sitten, kun se tilanne selviää, niin hän on tyytyväinen, et se on uskallettu ottaa esiin. Että siihen liittyy semmonen vaan jollakin tavalla usein se ehkä häpeän tunne, että ei pitäis olla tämmönen olo. He eivät itte kykene tekemään sitä päätöstä. [Rauhallista musiikkia]

Riina Riikola:
Kyllä siihen liittyy häpeää, että jotenkin on semmonen yleinen ilmapiiri kuitenkin vielä, vaikka se on avoimempaa se mielenterveysongelmistakin puhuminen, mutta silti on enemmän sitä, että pitäis olla pärjäävä ja menestyvä. Ja sit ihan meillä kulttuurisesti tämmöset niin sanotusti heikot ja sairaat, niin mielletään huonommiksi helposti. Että edelleen semmonen ikävä kaiku on, että jos voit huonosti, niin olet jotenki heikompi, kun sitten semmoset, jotka ei esimerkiksi näytä sitä omaa pahaa oloaan, vaan peittää sen jonkun kuoren alle.

Klaus Ranta:
Kyllä ne edelleen sitä kokee, että niinku sanoin, että tää tämmönen ehkä yleinen häpeä näihin on pienentyny, mut sit siinä häpeän kokemuksissa voi olla semmonen niinku henkilökohtanen kokemus tavallaan semmonen, että "no miksi juuri mulle on näin käynyt, että enks mä ole osannut ratkaista asioita" ja "oonks mä jotenkin huonompi kuin muut, et mun pitäis pärjätä" ja "miksen mä oo pärjännyt". Eli se on tän tyyppistä usein ja siinä voi olla kauheen monia sellasia yksilöllisiä tekijöitä, mitä sitten voi hävetä. Että joillakin nuorilla voi olla esimerkiks sillain, et niillä on ehkä tosi isot odotukset itseä kohtaan tai vaikka lähipiirilläkin voi olla niitä kohtaan kovin isoja odotuksia. Että niinku on semmosia paineita, että pitäis menestyä ja siihen ei sais liittyä mitään semmosta vaikeutta, että ois tavallaan sellanen tavallaan korkea vaatimustaso itselle. Ja sit tulee semmonen voimakas häpeä, että mä en pysty täyttämään näitä kaikkia vaatimuksia. Ja on erilaisia syitä yksilöllisesti siihen häpeään. Siinä mun mielestä semmonen vähän niinku normalisoiva puhe, et kenelle tahansa voi, et nää on yleisiä. Tällasia mielenterveyden häiriöitä on joka viidennellä nuorista. Se on tosi iso luku siis, kun ne määriteellään sillä tavalla, että ne aiheuttaa joko kärsimystä tai haittaa ne oireet, niin joka viides nuori kärsii jostain. Ja niitä on silloin tavallisessa koululuokassa, mitä siitä tulee, 5-6 henkilöä. Ja ne on ihan tavallisia nuoria. Ihan kelle vaan voi käydä niin ja se ei oo oma vika. Kun ne koskee joka viidettä, niin mä voisin sanoo sen, kun on aika tavallista, että varsinkin nuorilla on jonkinlaisia haasteita kehityksessään. Ja ne ei oo mielisairauksia. Ne on hoidettavia asioita ja keskustelu on se tärkein keino niitä hoitaa. Mun mielestä häpeäkin on semmonen niinku ihan hyvä asia sillä tavalla, että siitä voi puhua. Se, että kokee häpeää, ei tee kenestäkään poikkeavaa. Häpeä on ihan normaali inhimillinen tunne sekin, että voi puhua sit, et mua hävettää esimerkiks tällaset ja tällaset asiat. Ja häpeähän on sitä, että jotenkin pelkää, että oma toiminta muiden silmissä näyttäytyy jotenkin niinkun arvosteltavana tai omat pyrkimykset ei tuu kohdattua tai puuttuu sellanen vastavuoroisuus, että toiset ei tuu ymmärtämään, että näyttäytyy toisten silmissä kielteisenä. Sen jotenkin avaaminen, että mä tarvitsen toisten hyväksyntää ihan siinä missä muutkin ja mulla on esimerkiks ollu pelkoa siitä, että miltä mä näytän toisten silmissä, vaikka niin, siitä voi ihan puhua. [Rauhallista musiikkia] Jos on tällasia niinkun mielenterveyden vaikeuksia tai ongelmia, niin niihin on usein tosi monta syytä. Ja monet niistä syistä on tavallaan oman tahdon ulkopuolella. Että ei niille voi tavallaan mitään, että ne ei oo sillä tavalla itse valittuja. Eikä voi sanoo sillä tavalla, että ne ois jonkun väärän toiminnan tulosta. Joskus ne syyt on ihan täysin ulkoisia stressitekijöitä, että niinkun ympäristössä menee tosi huonosti tai on tullut kiusatuksi. Ja ei siihen voi vaikuttaa millään tavalla. Joskus niissä on jotain sisäisiä tekijöitä, et oma persoona jollakin tavalla liittyy siihen, mut senkin kehittyminen on pitkän kehityskulun tulos. Että ei ne oo koskaan sillä tavalla valittuja, et mä jotenkin päättäisin, että mulle tulee mielenterveysongelma tai, että mä olisin jotenkin tyhmä. Vaan että ne on monasti sellaisia kehityksen noidankehäprosesseja, ettei pääse jotenkin ratkasemaan tiettyä ongelmaa. Ja sit se täytyy vaan oppia ratkaisemaan, mut se ei oo oma syy. No me puhuttiin vähän tosta häpeän tunteesta, joka usein on sellainen kokemus, et mulla ei pitäis olla tällaista. Joskus voi olla, että ei monesti tiedä, et mistä sitä [apua] pitäis saada ja sillon pitää mennä jonnekin lähipalveluiden piiriin ihan kysymään: mistä mä voisin saada [apua]. Joskus se on se, että on vaikee pyytää apua, kun ei itsekään oikein tiedä, että onko mulla jotain, et onks tää vaikka vakavaa tai onks se lievää. Ja joskus voi olla jopa pelko, et jos mä meen puhumaan nii tää johtaa johonkin kamalaan. Et mut viedään johonki osastolle ja mua pidetään ihan mielisairaana. Ja siihen oikeastaan tekis mieli sanoo, että kyllä meiän Suomen systeemi toimii sillä tavalla, että ketään nuorta ei tällasten asioiden takia nyt pidetä määrättömiä aikoja osastolla. Tai et lähinnä osastolla hoidetaan tämmöset tosi vakavat kriisit määrämittasesti. Että meillä on systeemi, jossa pyritään nuorta auttamaan hänen omassa ympäristössään. Ja ei sitä avun saamista ei tarvi pelätä, että se ei oo tarkotus, että nuoria mitenkään tavallaan laitostetaan tai otetaan liian aikasiin hoitoihin.

Riina Riikola:
Älä jää yksin niiden asioiden kanssa. Että kannattaa ottaa asia puheeksi jonkun luotettavan aikuisen, on se sitten läheinen tai joku koulun ihminen tai joku muu ammattilainen, niin jonkun aikuisen kanssa ottaa ne asiat esiin. Ja sitten tosiaan vinkkejä taikka semmosta ensiapua voi myöskin netistä anonyymistikin hakea ensin, josta kautta voi saada sitten esimerkiks nuorten Mielenterveystalon kautta voi saada ihan linkkejä, miten omalla paikkakunnalla sitten asioita kannattaa lähteä selvittämään. Että siellähän on se semmonen navigaattori, mikä sitten ohjaa oikeeseen tahoon, et jos sinne laittaa vaan oman paikkakunnan ja omat minkälaista oireilua on, nii sitä kautta voi helposti löytää niitä, mihin suuntaan lähtee. Tärkeintä on mun mielestä se, että ei jää yksin pohtimaan niitä asioita tai pelkästään kavereiden kanssa, että jos alkaa olla semmosta, että ne on tosi isoja asioita itselle. Ja sitten sama, että jos lähipiiristä, vaikka läheinen esimerkiksi kieltäisikin, että näistä asioista ei saa puhua, niin mun mielestä koskaan ei silti kannata jäädä yksin niitä asioita miettimään. Että ei voi olla nuoren vastuulla se, että jos oma vanhempi voi tosi huonosti tai on päihteiden kanssa ongelmia. Niitä ei koskaan pidä jättää sinne salaisuudeksi, perheen keskeisiksi asioiksi. Jos ei perheen sisällä pysty niitä asioita ratkomaan, niin sitten kannataa lähteä hakemaan kyllä apua ulkopuoliselta taholta. Ja muistaa myös se, että esimerkiksi perheen sisällä, että nuori ei ole vastuussa aikuisen pahasta olosta, eikä nuoren vastuulla myöskään ole kannatella sitä perheen tilannetta. Että sitten lähteä hakemaan siihen apua, jos vaikka perheessä toinen tai molemmat vanhemmat ei pysty tekemään asialle mitään, nii sitten koulun kautta lähteä hakemaan apua. Ja se lastensuojelukaan ei ole semmonen peikko, että kannattaa muistaa, että sieltä on monenlaista apua saatavissa. Että se ei tarkota sitä, että jos lastensuojeluun ollaan yhteydessä, että sitten nuori huostaanotetaan, vaan siinä aina tapahtuu paljon muutakin ennen sitä huostaanottoa. Et se on ihan on viimeinen keino sitten kyllä yleensä. [Rauhallista musiikkia] Ei ole liian pieniä huolia, mitä ei kannattaisi selvittää. Että jos tuntuu, että joku asia on itsellä kasvanut isoksi tai vaikuttaa omaan elämään, vaikka se tuntuis kuinka pieneltä niinku muista esimerkiks kavereista, että mitä tuosta nyt ottamaan stressiä, niin jos se sinun omaan elämään vaikuttaa, niin sillon siihen kannataa joko lähteä hakemaan apua tai ylipäätään se, että aikuisten kanssa puhumalla ihan vaikka siellä omassa perheessäkin, niin saattaa jo helpottaa monessa kohtaa tilanteita ennen kun ne alkaa kasvamaan tosi isoiksi. Me ollaan kaikki kuitenkin yksilöitä ja me reagoidaan eri asioihin eri tavalla. Meillä on erilaiset taustat, mitkä vaikuttaa niihin, miten me missäkin tilanteessa reagoidaan. Että jollekin toiselle voi olla tosi pieni asia ja sulle itelle se voi olla ihan älyttömän suuri. Sillon se ei sua auta, että sää vaan yrität unohtaa sen, että "okei, no toi kaverikin sano, että tää on ihan pieni juttu" ja, "mitä tästä nyt turhaan stressaamaan". Mutta se ei poista sitä sun omaa tunnetta yleensäkään sieltä. Että kannattaa aina mennä sen oman tunnetilan mukaan. [Rauhallista musiikkia]

Kertoja:
Nuori mieli -podcast sarja on toteutettu yhteistyössä Nuorten Mielenterveystalon ja Karelia Ammattikorkeakoulun kanssa. 

Mielenterveystalo on kerännyt nuorten kommentteja käsitellyistä aiheista.
 
Näitä kommentteja kuullaan ääneen luettuina aina jokaisen jakson alussa. 

Podcast-sarjalla on tarkoitus rohkaista jokaista nuorta hakemaan tukea mieltään painavissa tilanteissa.

Sonix is the world’s most advanced automated transcription, translation, and subtitling platform. Fast, accurate, and affordable.

Automatically convert your wav files to text (txt file), Microsoft Word (docx file), and SubRip Subtitle (srt file) in minutes.

Sonix has many features that you'd love including automatic transcription software, transcribe multiple languages, share transcripts, automated subtitles, and easily transcribe your Zoom meetings. Try Sonix for free today.